Sukukansojen ystävät ry

Inkeroiset

Inkeroisten kotiseutumuseo Viistinän kylässä, jossa asuu yhä
muutamia inkeroisia ja heidän jälkeläisiään. Leningradin alue 2011.
Kuva: Sonja Laitinen.

Pantu meeli ei päässä kessä.
Pantu järki ei päässä pysy.
(Inkeroiskielinen sananlasku)

Inkeroinen on yksi pienistä itämerensuomalaisista kielistä. Inkeroiset eli inkerikot sekoitetaan usein inkerinsuomalaisiin, jotka ovat asuttaneet samaa aluetta. Kyse on kuitenkin kahdesta eri kansanryhmästä. Inkerinsuomalaiset polveutuvat itäsuomalaisista, jotka siirtyivät asumaan Inkerinmaalle Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla. Inkeroiset sen sijaan ovat alueen alkuperäisväestöä. Kuuluisa inkeroinen on runonlaulaja Larin Paraske, jolta kirjoitettiin runsaasti kansanperinnettä muistiin 1800-luvun lopulla.

Nykyään inkeroista puhutaan pääasiassa Lomonosovin ja Kingiseppin piireissä Leningradin alueella. Ne sijaitsevat Pietarista Viron rajan suuntaan. Inkeroista on puhuttu myös muutamissa Karjalankannaksen ja Pohjois-Inkerin kylissä. Vuoden 2010 väestölaskennan mukaan Venäjällä oli 123 henkilöä, jotka osasivat inkeroista. Kansallisuudeltaan inkeroiseksi itsensä luokitteli 266 henkilöä. Vielä 1900-luvun alussa kansallisuudeltaan inkeroisia oli yli 10 000. Sotavuodet ja sulautuminen valtaväestöön verottivat kuitenkin inkeroisten määrää.

Kieli

Aikojen kuluessa kielentutkijat ovat kiistelleet siitä, onko inkeroinen oma kielensä. Nykyisin se luokitellaan omaksi kielekseen, vaikka aiemmin se on yhdistetty suomen kaakkoismurteisiin tai karjalan kieleen. Inkeroinen on varsin lähellä suomen kieltä. Se jakaantuu neljään murteeseen: Soikkolan, Hevaan, Ala-Laukaan ja Ylä-Laukaan murteisiin. Näistä Hevaan ja Ylä-Laukaan murteet ovat jo hävinneet.

Historia ja kulttuuri

Inkeroiset mainitaan ensimmäisen kerran venäläislähteissä 1200-luvulla, jolloin heistä käytetään venäjänkielistä nimeä ižora. Kun Ruotsi valloitti Inkerinmaan 1600-luvulla, inkeroisia ja vatjalaisia pakeni syvemmälle Venäjälle. Itäsuomalaista väestöä puolestaan muutti alueelle. Venäjä valloitti alueen jälleen 1700-luvun alussa. Neuvostoliiton alkuaikoina politiikka oli vielä suvaitsevaa vähemmistökansallisuuksia kohtaan. Myös inkeroiselle kehitettiin kirjakieli 1930-luvulla. Suotuisa kehitys päättyi kuitenkin Stalinin aikakauteen ja toiseen maailmansotaan. Sodan aikana inkeriläisiä, inkeroisia ja vatjalaisia evakuoitiin Suomeen, mutta Neuvostoliitto vaati heidän palauttamistaan sodan jälkeen. Heitä tosin ei sijoitettu enää aiemmille asuinsijoilleen, vaan kauemmas Neuvostoliittoon. Nykyään inkeroiset pyrkivät säilyttämään kulttuuriaan. Monissa Kingiseppin piirin kylissä toimii lauluryhmiä, jotka esiintyvät inkeroisen kielellä. Viistinän kylään avattiin inkeroisten kotiseutumuseo vuonna 1993.

Lisätietoa:

Kuronen, Aira 2008. Inkerikot: historia, uskonto ja perinne. [S.I.]: Aira Kuronen.

Nenonen, Aili 2002. Inkerin itkuvirret = Ingrian Laments. Helsinki: SKS.

Paulaharju, Marjut 2010. Samuli Paulaharjun Inkeri. Helsinki: SKS.

> Takaisin